Oodi kaveruudelle 🙂
Kuka tahtois ajan pysäyttää..?
KUN TIET
JÄTETÄÄN TAAKSE
Pienessä mökissä, suuren metsän reunalla asusteli tomera emäntä koiransa kanssa. Koira vaistosi emäntänsä pienimmätkin tunteet ja yhdessä metsällä käyminen oli parasta mitä se tiesi. Emäntä ei ollut koskaan ymmärtänyt, mistä koira tiesi, että juuri tänään lähdettäisi metsälle, vaikka hän ei itse ollut asiasta vielä aivan varma. Lopulta emäntä oli päätynyt siihen, että koira osasi lukea hänen ajatuksiaan jo ennen kun ne hänen päähänsä syntyivät.
Kyläläisille metsä oli sekä ruokavarasto että temppeli. Se muutti muotoaan vuodenaikojen mukaan, säilyttäen silti aina arvokkuutensa ja aina sillä oli ihmisille jotain annettavaa. Joskus metsä kuiskasi ja joskus se puhui kovemmalla äänellä, mutta läpi vuosien koirat olivat tulkkina ihmisten ja metsän välillä.
Hievahtamatta ne seisoivat saalista, niiden haukku paikansi kohteita ja toiset koirat noutivat riistan omilleen pahimmistakin paikoista. Niillä reissuilla ei koskaan laskettu kilometrejä tai hangen korkeutta, niillä reissuilla ei valitettu tai pyydetty taukoa. Metsällä ihmisen ja koiran välinen saumaton yhteistyö oli sille parasta leikkiä mitä se tiesi ja mitä se rakasti eniten.
Kun emäntä sitten illansuussa palasi metsältä mökilleen, sytytti tulet takkaan ja kohotti kolpakon huulilleen, oli hän varmasti maltaansa ansainnut, mutta koskaan ei jäänyt palkitsematta myöskään koko päivän vierellä nelistänyt apuri.
Koirallesi kun hän on sen ansainnut
LÄPI ELÄMÄN TYRSKYJEN
Meri antoi yhteisölle kaiken.
Joka aamu kalastusveneet lähtivät hakemaan sitä, mitä meri oli milloinkin valmis antamaan. Laivakoirat pyörivät satamassa kalastajien jaloissa, aistivat heidän tunteitaan ja väistelivät kiireisiä miehiä.
Kun sumu oli pahimmillaan, luotsasivat koirat veneitä oikeaan suuntaan. Olosuhteista riippumatta ne olivat valmiina hyppäämään hyytäviin tyrskyihin hakemaan pudonneita verkkoja tai muita välineitä. Koirat kuljettivat hampaissaan viestiä veneiden välillä ja varottivat sumussa kalastajia sellaisesta, mitä ihmisen silmä ei kyennyt näkemään. Kun veneet sitten lipuivat turvallisesti satamaan jakamaan meren antimia koko kylälle, istuivat laivakoirat ylpeinä niiden kokassa ilmaa haistellen.
Satamaan saaliinsa kera saapuneet kalastajat huuhtoivat suolaiset kuohut kuohuvalla, eikä kukaan koskaan tohtinut kieltää, etteivätkö he olisi kolpakkojaan ansainneet. Yhtälailla pitivät kalastajat huolen siitä, ettei heidän parhaita ystäviään unohdettu, eivätkä laivakoirat jääneet koskaan ilman palkkiota
Koirallesi kun hän on sen ansainnut
kannustava ystävä
Joskus mitätöntä miettiessään ja pohjimmaisia pohtiessaan sotkeutuivat ihmisen ajatukset takkujen ja solmujen täyttämälle synkälle kerälle. Silloin koira oli ainut, joka ymmärsi. Kuonollaan se tökkäsi kannustavasti, nosti tassunsa ihmisen syliin ja kuunteli tätä pää kallellaan luoden ympärilleen näkymätöntä valoa.
Ei ollut olemassa sellaista huolta tai murhetta, jota ei olisi voinut koiralleen jakaa ja aina koira ymmärsi. Se ei koskaan tuominnut tai torunut, vaan oli kiitollinen kaikesta ja rakasti omistajaansa. Koira aisti toisen oloa ja osasi aina lohduttaa ja innostua elämän pienistäkin asioista.
Ja koira oli se ainut asia, joka sai hänet lähtemään ulos. Koskaan ei tarvinnut mennä lenkille yksin. Ei ollut olemassa sellaista keliä, johon ystävä ei olisi ollut häntä heiluen valmiina. Vaikka joskus tuntui, ettei olisi itse jaksanut tai olisi vain voinut jättää väliin, kannusti paras ystävä aina liikkeelle.
Koirallesi kun hän on sen ansainnut
Tilakoiran ilo
Aamusta iltaan riitti tiluksilla tekemätöntä työtä ja kaikkialle kuljettiin yhdessä. Milloin oli portti korjaamatta, milloin aitaa maalamatta. Askareen laadusta riippumatta kulki emännän rinnalla aina ystävä.
Koira koki iloa ja riemua siitä, että se sai olla kaikessa mukana. Häntä heiluen se kantoi naulalaatikkoa hampaissaan. Haukahti tervehdyksensä naapurille ja säntäsi pensaikkoon tarkistamaan pienimmänkin risahduksen syytä, aina valmiina vahtimaan ja puolustamaan omiaan.
Koira rakasti elämäänsä, tilaa ja emäntää. Se rakasti sitä, kun se sai aamulla ohjata lammaslauman niityille ja paimentaa ne iltaisin takaisin sisälle. Koiran mielessä työ ja leikki sekoittuivat ja sillä riitti virtaa temmeltää iloisena vierellä päivästä toiseen.
Kun pitkä päivä oli päätöksessään, oli emäntä maltaansa ansainnut, mutta koskaan ei jäänyt huomiotta myöskään vierellä väsymättä nelistänyt apuri.
Koirallesi kun hän on sen ansainnut
